Heading 1

Luonne

​

Iden kutsumanimeksi olisi voinut laittaa myös Ego, koska se olisi hyvin kuvannut tätä itseään täynnä olevaa suurta johtajaa. Me rakastimme koko sydämestämme kovia kokenutta koiraparkaa ja teimme sen elämän mahdollisimman hyväksi. Koira totesi, että talosta puuttui johtaja ja otti välittömästi sen paikan. Tämä näkyi remmirähjänä, vieraiden vartiointina, ”haluan pitää paikkani sohvassa”- asenteena jne.

​

Korjausliikkeitä tarvittiin ja ihan yhteiskuntakelpoinenkin Idestä tuli. Uusiin ihmisiin Ide suhtautui varauksellisesti, mutta hyväksytyksi tulleet saivat siitä ikuisen ystävän. Pienistä lapsista se ei kuitenkaan koskaan oppinut pitämään. Jos joku arasteli sitä, se saattoi jopa kiusata ihmispoloista. Muistan erään vieraan laskeneen käsilaukkunsa tuolinsa viereen, ja kun hän yritti tavoitella sitä, Ide näytti pahimman irvistyksensä suurine hampaineen. Lapsivierailta se saattoi varastaa röyhkeästi syötävät käsistä. Mutta jämptit ja pelottomat ihmiset saivat olla rauhassa.

​

Ide kulki mukanamme kaikkialla. Kun menimme marjametsään, se teki pieniä lenkkejä ympäristössä, mutta palasi tarkistamaan että ihmiset ovat tallessa eikä mikään niitä uhkaa. Marjoista herra piti, mutta luonnollisesti ne syötiin mieluummin sangosta valmiiksi puhdistettuna kuin itse suuhun noukkien. Kerran Ide toi hirvilehmän vasoineen meitä kohti. Koira tuli onneksi kutsumalla luokse ja se saatiin hihnaan ja hirvet lähtivät meitä pelästyen toiseen suuntaan. Myös pienet jyrsijät sukulaisten heinäpelloilla, maalaistalojen piharakennuksissa sekä ratsastuskoulun rakennuksissa joutuivat saaliksi. Nopeasti Ide napsi hiiret ja päästäiset hengiltä ja pisteli ne poskeensa. Jäniksenpoikakin pääsi hengestään kun Ide nappasi sen metsälenkillä kiinni ja pudisteli kuoliaaksi. Uteliaisuus ja pelottomuus taas oli koitua Iden kohtaloksi, kun se tutki maa-ampiaisten pesää ja joutui parven pistämäksi. Aika pitkään sen iho oli täynnä pienen pieniä patteja muistona pistoista.

​

Kaikenlainen liike laukaisi saalisvietin ja siitä sai alkunsa huvittava tapa ampuradalla. Perheemme oli usein ampumakilpailuissa ja siellä Ide oli odotettua väliaikaohjelmaa. Hirvi- ja villikarjutaulut kulkivat kiskoilla edestakaisin ampujan edessä ja Ide huvitteli jahtaamalla niitä haukkuen. Oikeata metsästystä Ide pääsi kerran kokeilemaan sorsametsälle, mutta märkä ja kylmä maasto ei sitä innostanut, joten suurimman osan ajasta koira kulki selkärepussa istuen, muiden metsämiesten katsoessa nenänvarttaan pitkin moista karvatonta otusta. Polkupyörät ja mopot olivat myös sen mielestä tarkoitettu jahdattavaksi ja lukemattomat kerrat se onnistui yllättämään, nykäisi hihnan kädestä ja porhalsi ajotiellä mopon perässä tai polkupyöräilijan lahkeita tavoitellen. Paras tapa saada karkulainen kiinni, oli ajaa omalla autolla lähistölle ja avata ovi, innokas autoilija hyppäsi kyytiin välittömästi.

​

Ide oli varsinainen poika narttujen perään. Kaikkia narttuja kosiskeltiin kokoon ja rotuun katsomatta. Niinpä siitäkin tuli isä. Tätini perheen karjalankarhukoiranarttu oli Iden suuri rakkaus, joskin hieman kookas. Ajan tavan mukaan metsästyskoira oli kotipihassa juoksulangassa ja sillä oli kunnon koppi. Kerran hätistelimme sulhasmiehen kopin päältä selkään punnertamasta ja tilanne oli ohi. Lopulta pariskunta kuitenkin onnistui ja syntyi kolme urospentua. Ne olivat luppakorvaisia musta-valkoisia ruskein merkein. Karva näillä pennuilla oli pehmeämpi ja silkkisempi kuin karjalankarhukoirilla yleensä ja luonteeltaan ne olivat hankalia. Ne reagoivat terävästi kaikkeen liikkuvaan haukkuen sekä jahdaten, esimerkiksi tätini perheeseen jäänyt Urkki huvitteli mm. hyppimällä ja repimillä pyykit narulta. Kaikki kolme koiraa menehtyivät melko nuorina karkureissuillaan.

​

​

Terveys

​

Iden terveys oli hyvä ja eläinlääkärissä sitä jouduttiin käyttämään lähinnä rokotuksilla sekä muutaman tapaturman jälkeen. Koiran iso ego aiheutti kuohuntaa isommissa koirissa ja kerran vapaana ollut saksanpaimenkoira hyökkäsi metsästä Iden kimppuun iskien hampaat kylkeen. Onneksi vikkelä pikkukoira onnistui väistämään eikä hyökkääjä saanut siitä kunnollista otetta ja tapahtumasta selvitiin lihasvammoilla. Ydinkeskustassa asuessamme koiran tassut oireilivat, ne punottivat ja Ide nuoli niitä. Furunkoloosia ei diagnosoitu ja oireet helpottivat kun tassut huuhdeltiin ja kuivattiin ulkoilun jälkeen ja loppuivat kun muutimme ydinkeskustasta laitakaupungille. Ehkäpä myös rajojen laitto koiran elämään helpotti johtajuudesta johtunutta stressiä.

​

Idellä oli taipumus lihoa, mutta se olikin erittäin ahne ja kova varastamaan ruokaa. Hammaskiveä lukuun ottamatta Ide selvisi terveenä viimeisiin aikoihin asti. Hiljalleen se alkoi jäykistyä, hidastua, kuulo heikkeni ja ymmärrys muuttui valikoivaksi - se otti vastaan niitä komentoja, jotka sillä hetkellä huvittivat. Myös näkö heikkeni viimeisenä vuonna ja se alkoi törmäillä huonekaluihin. Ahneus säilyi loppuun asti, sillä kuulon menetyksen jälkeenkin nenä toimi yhä ja se tiesi tarkalleen, kun jääkaapin ovi aukesi tai jollain oli ruokaa. Jostain se aina köpötteli kerjuulle. Lopulta väsymys lisääntyi ja kehoon ihon alle ilmaantui kasvaimia. Pari viimeistä päivää se lähinnä torkkui, mutta ei tuntunut kivuliaalta. Lopulta oli aika päästää se vapaaksi.

​

Iden matka päättyi kolme päivää ennen sen 16. syntymäpäivää.

​

Tarja Vilmunen